Invisible me.

tekee mieli kirjottaa mut en saa mitää kirjotettuu. kirjotin jo päiväkirjaan ja huomasin saman ongelman. ei mul oo mitää sanottavaa mut silti tuntuu et hukun ajatuksii. istuin shortsit jalassa dösässä. mun vakiopaikat siinä renkaitten kohalla oli viety joten jouduin kattomaa miten reidet levis jättikasoiks penkkiä vasten. miks oon edelleenki näin täynnä läskiä? reidet, perse, vatsa, kädet, pohkeet, jopa sormet. mä en vaa jaksais enää.

jokainen suuhun laittamani ruoka ja juoma tuntuu väärältä. kaduttaa nii paljon. laitoin mansikan suuhun. pureskelin ja syljin pois. huuhtelin suun moneen kertaa ettei kaloreita jäis hampaan koloo. miks oisin nielassu sen mansikan? silti mielessäni laskin siitä 5 kaloria. ei sitä koskaa tiiä mitä siitä kerkes imeytymää. jokainen purkkapalaki saa mut ahistumaa. edes vettä en haluu juoda ku sen jälkee on nii täys olo. silti tänääki tuli joku 100 kalorii. ja se hävettää.

järki sanoo et ei se nii paljoo ollu. mut järjen mukaa mun pitäs myös laihtuu nopeemmin näil kalorimääril. järki ei siis ole luotettavissa. säästärillähän tässä ollaa varmaa kuukausi oltu mutta silti. kaks abc-päivää jäljellä. mitä ihmeen abc-päivää? enhä mä oo syöny yhtää sen mukaa. ennemminki vois sanoo et oon ollu 50 päivää sortumatta. ja jatkan kyl samaa mallii. enhä mä mitää 500 kaloriakaa syödä vois. odotan pelolla sitä päivää ku joudun perheen kaa syömää. tähä asti oon luikerrellu niist tilanteista pois.

nii joo oli aivan turha pelätä et joku ois mulle aamiaisen laittanu eiliseks. äiti ja pikkusisko ei ees muistanu onnitella ennen ku lopulta muistutin niitä. lahjatki aivan turha toivo. pikkusiskolla oli vaa kiire heittää mut ulos talosta et se pääsee järkkää bileitään. no mehän oltii kavereitten kaa menos treenaamaa. valitettavasti kukaa ei muistanu infota mulle et ne oliki perunu koko jutun. odotin yksin sovitul paikal kunnes puolen tunnin soittoyritysten jälkee sain yhen niist kavereist kiinni ja vihdoin kuulin et kukaa ei ollukaa tulossa. vähättelin tottakai koko unohdusta. "ei se oikeesti hei haittaa mitää ku olin täs ihan lähel muutenki". vittuaks olin. olin tullu sinne tunnin julkisilla. ai mite nii välil tuntuu et ketää ei kiinnosta mun olemassaolo? ainut piristys oli iskän onnitteluhalaus illalla ja sen antama "lahja" (yks siideri mitä en tietenkää voinu ees juoda). ei sekää siis mitää lahjaa ollu hankkinu mut sil sattu olee siideri autossa. kotiin sain luvan tulla puol neljältä ja siinä sit yritin nukahtaa pikkusiskon ja sen viimesten vieraitten soittaessa musiikkii täysillä ja kiljuessa alakerrassa. tää päivä ei alkanu paljo paremmin. isosisko tuli käymää ja rupes mulle huutamaa ku koira oli pissannu lattialle (se pieni toivo nimpparittomuuspäivälahjasta haihtu aika nopeesti). mun ois kuulemma pitäny herätä seittemältä päästämää koirat pissalle. voi anteeksi, kun sain puoli neljältä yöllä tulla kotiin enkä jaksanu herätä muutaman tunnin päästä. se haukku mut sit surkeeks koiranhoitajaks ja sano soittavansa koht eläinsuojeluu. tän yhen kerran ku kävi näin! rakastakaa vaa kaikki mua.

anteeks tämmönen hirvee ahistuspostaus. ja taas veny liian pitkäks kaiken lisäks. netti ei muuten vieläkää toimi joten seuraava kirjotusmahollisuus on taas mysteeri. luen kyllä teijän blogeja kännykälläni mut kirjottaminen on turhauttavan vaikeeta.