What's worth fighting for?

81 lukijaa :0 voi vitsi oikeesti miten monta jo. kiitos<3

tuntuu ettei mun postauksissa oo enää mitää järkee. jauhan vaa samaa asiaa joka kerta. mutta kun mun elämästä ei vaa tuu mitää. sillä ei oo mitää merkitystä. ois aivan yhdentekevää jos mua ei olis. tää kaikki on nii ahdistavaa ja rankkaa et ennemmin lopettaisin tähän. luovuttaisin kokonaa. mut en mä sitä tee. en mä tosissaa ees harkitse sitä. tuntuu vaa ettei mun elämässä oo mitää päämäärää, en nauti mistään vaan suoritan ainoastaan elämääni päivä kerrallaa.

en kestä olla koulussa. tunnen miten kaikki tuijottaa mua. ruokatunnit on kauheita. en tiiä minne mennä ku jostain ilmestyy aina joku tuttu kyselemää miksen oo syömässä. haluun vaan pois sieltä koulurakennuksesta. kaikista hirveintä on ne paineet joita mul on joka tunnilla. multa odotetaan nii paljon. mun on aina osattava ja oltava viisas. saksan- ja ruotsinopettajat kysyy aina multa jos kukaa ei viittaa. ja sit ne yhtäkkiä kesken tunnin pommittaa mua kaiken maailman kysymyksillä. "miten sä ***** sanoisit tän toisella tavalla?" "tiiätkö sä *****?" "luetteletko vaikka ***** nää vastaukset?" vihaan tommosta ja se johtaa myös lintsaamiseen. ennemmin käyn ne asiat rauhassa yksin, ilman että sydän tykyttää ku odotan seuraavaa hyökkäystä.

nii tai kävisin tosiaa ne asiat jos vaa pystysin. mut sen sijaa mun ajatukset on vain ja ainoastaan ruoassa. edelleenki pompin ns. terveiden ja sairaiden ajatusten välillä. oikeesti mussa on nii paljon ajatuksia ja kaks nii selkeetä persoonaa et mut vois melkee poikkasta kaheks ihmiseks.

tiiän et oon kirjottanu tän noin miljoona kertaa aikasemmin mut mä en oikeesti tiiä mitä tehdä. mun pitäs palauttaa kohta se ruokapäiväkirja ja en tiiä mitä siihen kirjottasin. tähän mennessä mul on ollu yks paastopäivä ja muuten enemmän tai vähemmän ahmimista ja oksentamista. ykskään päivä ei oo muistuttanu tippaakaa normaalin ihmisen päivää.

-----------------------------------------------------------------

oon kirjottanu tätä postausta monta päivää aina pikkasen kerrallaa joten tää on varmaa aika sekavaa teille lukijoille. ajatusmaailma ku on vähä erilainen joka kirjotuskerralla.

tänää alko loma. toisaalta ihanaa ku se koulussa istuminen on nii ahistavaa. mut nyt on se ongelma et ei oo mitää kunnon tekemistä eli seurauksena on mitä todennäkösemmin oksentelua. vihaan sitä hetkee jollon päätän et nyt syön jotain minkä sit oksennan. mä en tavallaa haluu tehä sitä mut ku tiiän et ennemmin tai myöhemmin se kuitenki tapahtuu ni haluun hoitaa sen heti. nii sit pyöräilen kauppaan ostamaa jotai mitä sil hetkel eniten tekee mieli. saatan kierrellä kymmenenki kilometrii eri kauppoja ku mun täytyy löytää jotain mikä on syömisen ja oksentamisen arvosta.

tänää tuli uus Painonvartijat -lehti ja suosittelen todellaki kaikille. siin oli yks juttu ahmimisesta ja siin oli mun mielest tosi paljon asiaa. kannattaa siis tosiaa vilkasta. siitä sain jotain pientä normalisoitumisintoa. en siis todellakaa haluu mitää kiloja lisää mut haluun ottaa rennosti. tai ainaki rennommin ku nyt. vaikeetahan se on mut haluun yrittää. musta tuntuu nii kauheelta stressata jonku parin kilon takii ku monilla ihmisillä on oikeita ongelmia. haluun panostaa täs elämäs johonki muuhunki ku siihen et kuinka hyvin saan pidettyy painoindeksin jossain tietyssä luvussa.

mikä mut siis tällä kertaa "herätti"?
no toi lehtijuttu anto toki paljon ajatuksenaihetta, kuten myös teijän kommentit ja erityisesti muutamat blogit. sitte oli ne Hullut päivät. niitten aikana vietin paljon suht normaalia aikaa vaikka oksensinki myös hirveesti. tunsin kumminki taas niitä tuttuja onnellisia tunteita ku soviteltii samassa sovituskopissa siskon kanssa vaatteita ja ylipuhuttii toisemme ostamaan lähes kaikki mitä päällä kävi. yhtenä yönä just ku oltii menos jo nukkumaa tilattiinki pizzat. kello oli puol kaks ja seuraavana päivänä alko koulu 8.20. mut me katottii leffaa, tehtii toisillemme hiuskampauksia ja syötii ne isot pizzat. pitkästä aikaa sain myös semmosen naurukohtauksen mitä ei millää pysty lopettaa. kaikille varmaa tuttu juttu..? se tuli siin ku yritin tehä sitä tilausta puhelimes ja sisko räkätti vieressä. en sit saanu millää sanottuu mitä halusin niihin pizzoihin vaa nauroin vaa ja se mies yritti huudella siel et mitä siis halusin. kaikki toi oli nii meijän tapasta. en kuitenkaa voinu vastustaa kiusausta oksentaa sitä pizzaa ulos ku menin sit suihkuu sen syömisen jälkee.

siellä Hulluilla päivillä mun mieleen myös tuli et tarviiko mun olla viel laihempi tai edes tällanen. monissa vaatteissa pienin koko oli liian iso. esimerkiks yhissä pillifarkuissa, jotka oisin halunnu, oli pienin koko W25 ja ne oli aivan liian isot ja lähti jalasta helposti pois nappeja avaamatta. mun pikkusisko ei ostanu niitä farkkuja koska se näytti mielestään liian lihavalta koossa W32. ja tiiän et siitä ei tunnu kivalta olla se isompi meistä ku se kumminki on pikkusisko. se käy nyt hirveesti kuntosalilla ja oikeesti pelkään et se haluu laihtuu sen takii et mä oon tehny laihuudesta nii tärkeen asian ja oon aina ollu mun pikkusiskon roolimalli. siinä taas syy yrittää ottaa rennommin.

mä haluun nyt kirjottaa näitä syitä tähän ylös jotta voin sit lukee niitä myöhemmin ku tulee huonoja hetkiä. sanon vielä kerran et en halua lihota, ehkä laihtua ihan vähän mutta senki yritän tehä ihan rauhallisesti. en haluu saada hirveen huonoo omaatuntoo jos paino on noussu 300 grammaa edellisestä aamusta. haluun voida tehä normaaleja asioita. yks askel siihen on se, että alotetaan pikkusiskon kaa semmonen tanssiharrastus. rakastan tanssimista. en tiiä oonko siinä erityisen hyvä mut tanssiminen ei anna mulle semmost tunnetta et yrittäisin väkisin liikkua kaloreita kuluttaakseni vaan teen sitä koska siitä tulee hyvälle mielelle.

just sitä haluun mun elämältä. että teen asioita koska haluan enkä koska tunnen velvollisuutta. laihtuminen ei ole sen arvoista että koko elämä menee ohi. jätän niin paljon asioita väliin tän takia. kaikki sosiaaliset tilanteet on skipattava koska niihin liittyy syömistä. sain myös peruttua mun ja pikkusiskon lomamatkan loistavilla puheillani koska pelkäsin niin paljon sitä miten paljon tulisin siellä lihomaa. onko laihtuminen tosiaan sen arvosta? pari päivää sitten olisin vastannut kyllä mutta tänään tuntuu siltä että ehkä se ei sittenkään ole.

nii jätin viimeseks sen syyn joka vaikutti muhun eniten. mun serkulla nimittäin on ehkä syöpä. sain tietää siitä muutama päivä sitte. se on vasta kolmasluokkalainen poika ja tuntuu nii väärältä et sille käy jotain tommosta. sillä on identtinen kaksonen joka ei puhu enää mitää ja must tuntuu nii pahalta senki puolesta. nyt ku huomaan miten moni reagoi nii voimakkaasti tohon ja on huolissaan siitä serkusta
ni oon alkanu ajatella et ehkä mustaki välitetään yhtä paljon tai ainaki jonku verran enkä haluu satuttaa niitä ihmisiä. ja ku kukaa ei tästä melkee vielä tiiä ni tää on helpompi lopettaa.

suurin paine tulee sielt harkoista. pieni mahollisuus kuitenki on et vaihtasin seuraa jollon voisin alottaa ns puhtaalta pöydältä. se on kuitenki viel iha ajatusvaihees mut hyvinki mahollista koska tän hetkisissä harkkaolosuhteissa mul en tunne kehittyväni kovin nopeesti.

tällasta tänää. en ees tiiä miten pitkä tästä nyt loppujen lopuks tuli mut ittellenihän mä tätä kirjotan joten tärkeintä on se et sain vähän ajatuksia käsiteltyä eikä se kuinka moni jakso lukee koko tekstin. suosittelen vielä kaikille sitä uutta Painonvartijat-lehteä. yritetään nauttia elämästä eikä tuhlata nuoruutta pelkästään vaa'an päällä seisomiseen ja läskiahisteluun. jos jollain on jotain ideoita mitä voisin loman aikana tehdä niin otan niitä mielelläni vastaan (: ehkäpä meen kaupungille ja yritän hankkia ittelleni jonkun aivan uuden kaverin jolla ei oo mitää ennakko-odotuksia multa. sitä todella toivoisin. kaveria, joka ei tuntis mua vielä ollenkaa.