oon tuijottanu tätä tyhjää valkosta laatikkoa nyt puol tuntia. en taaskaan tiedä mikä on oikein, mitä mun pitäis tehä jne. alotan siitä ikuisesta kysymyksestä johon en pysty vastaamaan: oonko mä sairas?
mä luin mun pikkusiskon terveystiedon kirjasta anoreksiasta, bulimiasta, ortoreksiasta ja bedistä. jokaikinen lause kuulostaa niin tutulta ja huomaan kyyneleitten tippuvan. miten tässä näin on käyny? miksei joku puhaltanu peliä poikki? silti mieleen pomppaa taas ajatukset siitä etten vaan voi olla sairas. haluan vaan laihtua. en halua mun reisien olevan näin leveät, en halua mun vatsan pömpöttävän. mutta kumminki tahtoisin taas syödä samallalailla ku sillon joskus. ilman ahdistusta ja pahaa mieltä. vatsa on ihan sekasin eilisestä. ne synttärit meni vielä ihan hyvin. leikin piilosta yhen miljoonista serkuistani kanssa. maistoin pikkuisen joitain juttuja. huomasin kumminki jo siinä vaiheessa et ahdistus alko hiipiä. ilta oliki sit järkyttävää ahmintaa ja oksentamista. ja yöllä huomasin taas kirjottavani ylös uutta dieettisuunnitelmaa. en sitä vielä alkanut noudattaa.
koko päivän ajatukset pyörii taas siinä, että mitä vaihtoehtoja mulla on? voin taas laihduttaa tai yrittää lopettaa tän. ja taas nousee kysymys: lopettaa minkä? laihdutuksen vai sairauden? tuntuu vaan etten osaa. häpeän koko ajatusta että myöntäisin olevani sairas. ku emmä ees oo laiha tai mitenkää huonossa kunnossa. emmä mitään apua edes kehtais pyytää. johan se selvis sillon ku se mun omalääkäri teki lähetteen syömishäiriökeskuksee ja se palautettii. eikä se lääkärikään oo sen jälkee mitää yhteyttä ottanu eikä myöskää terkkari joka lähetti mut sinne lääkärille. kai ne tajus ettei oo mitää järkee tuhlata aikaa muhun. ja lihonutki ku siitä 39 kilosta oon nii hirveesti.
itken taas. suolaisia kyyneleitä valuu poskia pitkin. nenä vuotaa. mitä jos se lähete oliski menny läpi ja kävisin jollain psykologilla puhumassa? olisko mulla sit parempi olla? kohtalo päätti näin. ehkä mun on vaa tarkotus jatkaa näin. pelkkää syömistä ajatellen. paastoten. ahmien. oksentaen. jokaista grammaa vihaten. mut ennemmin kuolen ku jatkan näin. ei tää oo sitä mitä mä elämältä toivon mut en vaa pysty muuhunkaan. kai se puhuminen psykologin kanssa vois auttaa mut emmä edes ittelleni sano olevani sairas, saati sit menisin jolleki muulle semmosta väittämää. pelkään myös sitä että sit mun oikeesti ois lihottava enkä mä halua.
en oo tehny vielä oikee mitää sen pikkusiskon suhteen. se väittää edelleenki ettei sil oo mitää laihdutuskuuria meneillää. enkä mä uskalla puhua sille mistään syömishäiriöistä. se vaatis taas sitä että myöntäisin jolleki ettei mun touhut oo täysin terveitä. helpointa ois jos äiti tai pikkusisko tai isosisko ottais ite asian puheeks mut ei kukaa mitää huomaa tai sit ne ei välitä. siskojen kanssa meillä on nii hyvät välit et näin iso salaisuus tuntuu melkee mahottomalta. ehkä liiottelen koko juttua. huomenna me mennää ravintolaan minä, äiti, siskot ja isosiskon poikaystävä. isosisko keksi sen ja se on osittain äitin keskiviikkosten synttäreitten takii ja sit se aikoo paljastaa olevansa raskaana. äiti kun ei vielä tiiä. mä olin eka joka sai kuulla. mulle kerrottiin paljon ennen muita. ja tietenki se ilahdutti. kaikilla on omat ihanat elämänsä, miks mä en osaa nauttia omastani?
uus kouluviikko on taas edessä. siinä taas asia joka saa mut epäilemään käytökseni järkevyyttä. se että nyt jo ajatellessani huomista koulupäivää ahistus tukkii rinnan, kurkkuun tulee pala ja kyynel vierähtää taas. en jaksa. en pysty olemaan siellä koulussa. en saa edes tehtyä mitään koulujuttuja koska en pysty ajattelemaan mitään muuta ku syömistä. jos yritän antaa ittelleni luvan syödä jotain samalla ku opiskelen ni kaikki ajatukset on siinä mitä pistän suuhuni. jos en syö mitää, mietin silti mitä voisin syödä tai oisko mulla lupa syödä jotain. koulussa tunnen pettäväni kaikki opettajat jos en osaa vastata niiden kysymyksiin tai saa aikaan upeita aineita. mul on nii paha olla siellä. sielläki ajaukset on keskittyny kalorimääriin ja painolukuihin. mutta ku lintsaan nii tulee yhtä paha olo. emmä sillonkaa saa opiskeltuu ja ku opettajat kyselee epäluulosesti miksen oo ollu tunnilla ni tunnen olevani entistä säälittävämpi luovuttaja.
ei tässä kirjotusessa kai mitää ratkennu. totuus on että en kauaa enää jaksa tätä mutta en osaa tehä muutakaa ku jatkaa. aina vaan lisää syömisyrityksiä, oksenteluja, itkua, ahdistusta, valheita, selityksiä. kai oon luovuttanu sen suhteen et tää tästä muuttuis. että osaisin taas elää.
"It only hurts when I'm breathing. My heart only breaks when it's beating. My dreams only die when I'm dreaming. So I hold my breath to forget. Don't think I'm lyin' round cryin' at night, there's no need to worry, I'm really alright."
Voi pientä<3 Tiiätkö, et sulla on paljon parempi asenne ittees. Haluut muuttua ja et kuitenkaa, ennen et halunnu sitäkä. Halusit vaan laihduttaa:( Nyt, ku ymmärrät sen, ettei se oo hyväks, hae apua. Kukaan ei naura sulle, eikä kukaan aattele että luovuttaisit. Sun ei tarvi hävetä sitä. Suurin saavutus, mitä syömishäiriöinen voi saavuttaa, on aukasta suu jollekki ja sanoo tarvitsevansa apua. Ja sie tarttet.
VastaaPoistaSe, että hakee apua, ei tarkota lihomista. Voi olla, et loppupeleissä paino nousee, mut sun ei tarvii tehä sitä jos et haluu. Saat olla ton painonenki, kukaan ei voi tehä sille mitään. Kukaan ei voi työntää ruokaa sun suuhun, eikä kukaan voi pakottaa sua tekemään mitään. Ne voi vaan helpottaa sun henkistä oloo, ristiriitoja ja kaikkia tunne-elämän juttuja, ja se on oikeesti helpottavaa. Silloin sulla toivottavasti jäis aikaa itelleski, saisit tehä normaaleja asioita, olla terve ja ennen kaikkea onnellinen.
Tee se, oot sen arvonen<3 Kukaan sun läheisistä eikä meistä halua sun kuolevan. Henkisesti oot ehkä osittain kuollu, mut mikään ei oo mahdotonta. Pyydä joku herättämään sut henkiin:)
EI! Et saa luovuttaa sen suhteen että ei toi tosta muuttuis!! Täällä on niin monia jotka on vuosia taistellu näiden samojen asioiden kanssa ja jotka joka päivä käy läpi samoja juttuja. Sulla on nyt oikeaa asennetta, sun pitää yrittää parantua. Oot käyny syvällä mut tullu taas lähemmäs parempaa. Sulla on nyt mahdollisuus parempaan jos uskallat, sillä totta on että tota samaa ei haluais kukaan jatkaa. Toi olo on ihan kamala. Tsemppiä!!!<3
VastaaPoista:( Itse en ole "käynyt pohjalla", mutta voin kyllä kuvitella tilanteen... Suosittelisin ehdottomasti, että hakisit apua. Olen kuullut, että kun ihminen on tässä vaiheessa, apua kannattaa aina pyytää, jos edes vähän siltä tuntuu. Toivon, että pärjäät siellä.
VastaaPoistaNyt kun ymmärrät itsekin, ettet mitenkään voi jaksaa tuonkaltaista elämää enää kauaa, eikö olisi aika hakea apua? Voin kokemuksella sanoa, että ammattilaiset osaavat kyllä tulkita tilanteesi ja auttaa sinua omien tarpeittesi mukaan.
VastaaPoistaTotuushan on se, että sinä tosiaankin tarvitset apua. Se, että sanot, ettet osaa enää muuta kuin jatkaa, voi muuttua. Itsekin sanoin noin aikoinaan, mutta hoitoa saatuani olen oppinut muuttamaan elämäntapojeni suuntaa.
Ole niin kiltti, hakeudu avun piiriin!
Tee se, lopeta tämä. Tai edes yritä. Jooko? Tarvitset apua.
VastaaPoistaHae sitä. Yritä.
Voimia <33 kyllä tästä noustaan. Terveelliseen elämään.
Muakin suututti, kun kirjotin sitä ja ymmärrän että suakin kun luit sen. :D Mutta ei, sun blogi ei kuulu siihen ryhmään, koska et varsinaisesti oo missään vaiheessa sanonut, että olisit niin kovasti parantumassa. Tai olet joo, mutta kerrot samalla rehellisesti aina kun mieli muuttuu. Ei mua se häiritse, että toiset laihduttaa, vaan se, että toimitaan tietoisesti toisin kuin sanotaan.
VastaaPoistaJa se on muuten ihan mahtavaa, ettet halua enää laihtua, saisit olla ylpeä siitä. :) Tiedän kyllä miten vaikeaa se on, oon käynyt ihan saman läpi. Kehottaisin kuitenkin vain yrittämään sitkeesti (ja hakeutumaan hoitoon, oma mieli on niin kiero ettei sen kanssa yksin pärjää), elämä on tuhat kertaa parempaa ilman syömishäiriötä. Tsemppiä jatkoon!