Embarrasment.

mä vihaan tätä tunnetta. levottomuutta. sitä, kun tuntuu että joku on huonosti. kun tietää että on pettäny ittensä. silloin haluaa itkeä, painautua niin pieneksi kippuraksi kuin voi. peittää ittensä näkyvistä ja sulkea silmät. jos minä en näe maailmaa ei maailmakaan näe minua. mutta ajatukset ei katoa, ne hyökkää vaikka kuinka yrittää pitää ne poissa. ne riehuu mun päässä ristiin rastiin. mä en halua kuulla mut niitä ei pääse karkuun peiton alle. ne syyllistää mutta on oikeessa.

mulla on koeviikko menossa. tänpäivänen uskonnonkoe meni toivottavasti ihan kivasti. yks piste saattaa kyl puuttuu. ruotsin luetunymmärtämiset ja rakenteet tuli kanssa. periaatteessa olisi vielä se mahdollisuus L:ään mutta aine tietenki ratkasee paljon. voi se vaikka M:ksikin mennä jos huonosti käy :/. olin toissapäivänä auttamassa mummia viemällä sen pankkiin ja käymällä sille kaupassa. sain taas kuulla miten mä oon niin erikoinen ja miten musta tulee sitä ja tätä. entä jos ei tulekaan?

äiti oli nähny mun vanhan valmentajan. ite mä oon nähny sen viimeks joku vuos sitte. se oli sanonu äitille et oli nähny mut yks päivä ohimennen ja olin sen mielestä laihtunu paljon. kysyin sit varovasti et mitä äiti oli siihen vastannu ni se oli sit sanonu ettei se tiiä oonks mä ehkä laihtunu. mäki sitte totesin et en mä taida olla. en kiellä etteikö olis vituttanu. vaikka äiti ei mitään huomaakaa ja siltä on helppo salata kaikki ni se ettei se tiiä oonko mä laihtunu ollenkaa on aika sokeeta jopa siltä. parhaimillaan se oli kuitenki 28 kiloo. melkeen puolet mun painosta. kai sitä pitää laihtua tällä kertaa vielä enemmän et joku huomaa. kai mut on tuomittu näyttämään läskiltä ikuisesti.

heippahei.

peiton alle katsomaan luistelun mm-kisoja mikä nostaa palan kurkkuun ja painon sydämelle. omatunto ahdistelee eikä häpeäkään jätä rauhaan.