I learned that I am no longer that pretty, delicate girl gliding across the ice...

kiitos unilääke vastauksista. en tiiä vielä uskallanko mennä niitä mistää lääkäriltä pyytämää. pelkään et törmään johonki tuttuun lääkäriin jos meen tohon omaan terveyskeskuksee. vaikkapa siihen idioottiin jonka puheluihin en koskaa vastannu vaikka sain pari kirjettäki sieltä joissa pyydettii ottamaa yhteyttä siihen lääkärii. ei kiitos, sovitaan vaikka että olin sitte raskaana niinku se ehdotti. täytyy kattoo jos jostain muualta uskaltaisin mennä kysymää. yksityinen vaa voi tulla vähän kalliiks.

toisaalta alkaa voimat mennä ku valvoo yötä päivää. päivisin kyllä tuntuu siltä ku en ois ihan hereillä. viittaan, vastaan, nyökkään, hymähdän vaikka ajatukset on kaukana jossain. kirjotan muistiinpanoja, vastauksia, esseitä, vastaustekstejä, aineita mutta ne tuntuu nii mitättömiltä. mitä merkitystä mun loruilulla on loppujen lopuks? pari kertaa muhun on pulpahtanu eloa. mantsantunnilla me puhuttii anoreksiasta ja ylipainosista ja mun käsi ponnahti ylös useempaan kertaan. sitte ravintoluennolla (joka btw oli paskin missä oon ikinä ollu) puhuttii ohimennen syömishäiriöistä. en siellä uskaltanu kommentoida mitää vaikka sillä luennoitsijalla ei ollukaa mitää hajuu siitä mikä sh on.

periaatteessa nää päivät ku oon ollu kirjottamatta on ollu ku unta. ne on kulunu nopeesti vaikka jokainen päivä, jokainen tunti, minuutti ja sekunti onki tuntunu pahalta. mä haluun eroon ittestäni.

tänää siivotessa löysin pienen paperiliuskan jossa luki toi otsikko. se saa mut vieläki itkemää. muistan miten sen ajatteleminen anto mulle nii paljon voimaa reilu vuos sitte. sainki idean että laitan tommosia tärkeitä lauseita semmosii paikkoihin missä nään ne väkisin aina välillä ja tajuun mitä todella haluan.